Paha Koulu

1

Joko ymmärretään tarpeeksi?

Vallalla on jo pitkään ollut omituinen trendi – yliymmärtäminen. Muistan omilta kiusaamiskokemuksistani ala-asteelta, kuinka aikuisten ensimmäinen reaktio oli miettiä, että onkohan sillä henkilö X:llä (pääkiusaaja) kaikki kunnossa? Onkohan hänellä ongelmia kotona?

On tehty tutkimuksia, jotka vahvistavat sen mitä kiusatut ovat varmaan tienneet jo kauan – stereotypia kiusaajasta, joka purkaa omaa pahaa oloaan muihin ja jolla on vaikeuksia kotonaan, on nimenomaan pelkkä stereotypia, vailla totuuspohjaa. Toki tällaisiakin kiusaajia varmasti löytyy, mutta valtaosa kiusaajista on nimenomaan täysin tavallisia, ulkopuolisesti (myös opettajien silmin) täysin kunnollisia oppilaita. Ennen kaikkea he ovat sosiaalisesti taitavia ja heillä on yleensä paljon kavereita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiusaajaakin saisi ymmärtää. Rikollisten motiiveja ja heidän taustojaan on todella tärkeää tutkia, sillä siten voidaan ennaltaehkäistä tulevia rikoksia. Mutta silloin mennään metsään ja lujaa, kun lapsen tullessa kertomaan kokemastaan kiusaamisesta, ensimmäinen reaktio on huolehtia kiusaajan hyvinvointia.

Sama ilmiö näkyy muuallakin yhteiskunnassa. Tuntuu, että rikollisia ymmärretään poikkeuksetta enemmän kuin rikoksien uhreja. Legenda surkeasta reppanakiusaajasta, joka vain purkaa pahaa oloaan muihin, elää yhä vahvana (oma yläasteen terveystiedon oppikirjani tiesi kertoa, kuinka kiusaamisessa on aina taustalla kiusaajan oma paha olo). Ja tällä on todella vakavia seurauksia. Kiusaajat ovat pääsääntöisesti hyviä lukemaan ihmisiä ja sosiaalisesti taitavia – vaikkakaan tätä ei edes vaadita siihen että ymmärtää koulun aikuisten olevan täysin hampaattomia muutaman hankalan esiteinin edessä. He tajuavat kyllä nopeasti, etteivät nuo muka-aikuiset voi heille yhtään mitään.

Tähän olisi muutamia helppoja ratkaisuja, mutta jostain syystä niistä ei haluta puhua eikä ottaa käyttöön. Näitä olisivat mm. kiusaajien siirtäminen toiseen kouluun (ai mutta, eihän näin voi edes tehdä etteivät ressukat saa traumoja, yhyy yhyy), poliisien tuominen mukaan kouluväkivallan ratkomiseen (heillä on auktoriteettia aivan toisella tavalla kuin koulun aikuisilla), rikosoikeudellisen ikärajan laskeminen 13 ikävuoteen. Miksei näihin haluta tarttua? Syitä on useita, mutta uskon että ne voidaan tiivistää yhteen lauseeseen: aikuiset eivät kerta kaikkiaan halua uskoa, kuinka julmia lapset ja nuoret voivat olla. Ymmärrän heitä – on helpompaa elää kuvitelmissa siitä, kuinka kaikki väkivalta – oli se kuinka julmaa hyvänsä – on vain pahan olon purkamista ja jokainen kiusaaja heikon itsetunnon omaava ressukka.

Tämä ajatusmalli heijastuu melkein kaikkiin ”virallisiin” kouluväkivallan vastaisiin tempauksiin/kampanjoihin/toimenpiteisiin. Eivät tällaiset aikuiset ole pahoja – päinvastoin, he tarkoittavat hyvää. Mutta hyvää tarkoittamalla voi saada aikaan uskomattoman paljon pahaa.

– Puolustaja, Peruskoulun nousu ja tuho-blogin kirjoittaja. Takanaan 3 vuotta koulukiusattuna ja häpeäkseen puoli vuotta kiusaajana olemista.

admin3 • 2014-11-16


Previous Post

Next Post

Comments

  1. admin2 2014-11-19 - 13:06 Reply

    Nimimerkki Puolustaja, toivoisin sinun kommentoivan tätä kirjoitusta:
    http://pahakoulu.fi/2014/11/19/opettajan-puheenvuoro/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista / Pakollisissa kentissä on * merkki

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>